Moody Blues varmisti paikkansa progressiivisen rockin historiassa, kun monumentaalinen Days of Future Passed -sävelteos nousi Ison-Britannian rock-listoille.

 

Sinfoniaorkesteri ja rockbändi sulautettiin yhteen teokseen.  Mutta 10.11.1967 julkaistu projekti kantoi alussa silkkaa epävarmuutta, outoja yhteensattumia ja sitten – ainakin Yhdysvalloissa – kiinnostuksen puutetta.

Ei Spotifya? KUUNTELE MONUMENTAALINEN Days of Future Passed -SÄVELTEOS TÄSTÄ-->

 

Moody Blues oli aloittanut folk-yhtyeenä, niin kaukana sinfonisesta rockista kuin vain olla voi. "Olimme alun perin rhythm-and-blues bändi, meillä oli siniset puvut ja lauloimme ihmisistä ja Syvän Etelän ongelmista", keulakuva Justin Hayward kertoi Los Angeles Timesille vuonna 1990. "Se oli okei, mutta epäjohdonmukaista, eikä johtanut mihinkään, ja lopulta meillä ei ollut rahaa, eikä mitään muutakaan."

Sitten tapahtui Haywardin mukaan "sarja upeita vahinkoja". Heidän levy-yhtiönsä, Decca Records, halusi saada takaisin rahat, jotka se oli maksanut ennakkona Moody Bluesille, ja mainosti samalla tuolloin uusia stereotallennuslaitteita, jotka tuottivat niin sanotun Deramic Soundin. Decca toivoi klassisen musiikin kuuntelijat jo valloittaneiden stereoiden lähtevän myös rokkiyleisön suosioon.

"Siihen asti useimmat albumit olivat tietenkin vain loisteliaita mono-äänitteitä", basisti John Lodge kertoi St. Petersburg Timesille vuonna 2000. "Myöhemmin jouduimme itse asiassa menemään takaisin studioon ja miksaamaan sen monoksi, koska niin monet ihmiset halusivat sen monona. Heillä ei ollut stereolaitteita."

Decca ehdotti klassisen musiikin ja rock&rollin yhdistämistä toivoen, että se puhuttelisi molempia yleisöjä.

"He halusivat että maksaisimme velkamme tekemällä demoäänitteen Dvorakin rock-versiosta, jossa [kapellimestari] Peter Knight soittaa aitoa Dvorakia meidän kappaleiden välissä ja insinööri miksaa ne yhteen, jotta ihmiset voisivat sanoa: 'Voi, tämä kuulostaa upealta stereona', Hayward totesi Moody Bluesin virallisella sivustolla vuonna 2012. "Tuottaja Michael Barclay, jonka projektina oli saada nämä esittelylevyt kasaan, ehdotti, että teemme sen toisin päin: teemme laulumme ja sitten Peter Knight sovittaa kappaleita laulujemme väliin, ja niin me teimme."

Se oli neronleimaus – tai oikeammin tahaton neronleimaus. Pelkällä tahdonvoimallaan Moody Blues kehitti täydellisen ilmaisun uraauurtavaan yhdistelmään. "Sanoimme, että kyllä, totta kai teemme sen", Hayward kertoi Los Angeles Timesille, "ja sitten, kun olimme sanoneet kyllä, menimme pubiin ja päätimmekin tehdä sen sijaan omia kappaleitamme."

Moody Blues oli ollut kehittelemässä albuminmittaista teemaa, jossa käytettiin ohikiitävän päivän hetkiä ihmisen elämänvaiheiden vertauskuvana. Se perustui raitaan, jonka oli jo kirjoittanut kosketinsoittaja John Pinder nimellä "Dawn of a Feeling", ja jonka vaikutus ulottui koko projektiin huipentuen lopulta "Nights in White Satin" -kappaleeseen.

Hayward tutkaili laulun avulla yhden rakkaussuhteen loppua ja toisen alkua, tapaillen kitaralla sävelmää uusista lakanoista, jotka hänelle oli juuri annettu. "Istuin vain sängyn reunalle isolla 12-kieliseni kanssa ja kirjoitin laulun noin neljässä minuutissa", Hayward kertoi Pittsburgh Post-Gazettelle vuonna 1999. "Luulen, että siinä on paljon totta."

Hän otti saman 12-kielisen harjoituksiin seuraavana päivänä soittaakseen "Nights in White Satin" bändikavereilleen. "Heidän mielestään se oli 'ihan jees'", Hayward lisäsi naurahtaen.

Mutta sitten Pinder sanoi: "Soitapa se uudelleen, Justin" ja alkoi lisätä Mellotron-säestystä. Kun hän toi näppäimistölle tämän nyt jo tutun sävelkulun, he tiesivät osuneensa johonkin maagiseen.

"Keijupölyä. Näkymätön, tuntematon asia", rumpali Graeme Edge kertoi Napoli Daily Newsille vuonna 2012.

"Se on vain yksi niistä lauluista, joissa kaikki loksahti kohdalleen."

Tämä pätee koko projektiin, sillä nämä uudet kappaleet vuorottelevat London Festival -orkesterin välisoittojen kanssa. Näiden kahden ryhmän huippuyhteistyö huipentui "Nights in White Satin" kappaleessa.

"Meiltä kesti viisi päivää saada ne valmiiksi, ja joka päivän jälkeen lähetimme ne Peter Knightille, ja hän kirjoitti nämä orkesterisovitukset", Hayward kertoi Los Angeles Timesille. "Olimme muokanneet kaikki nauhat oikean pituisiksi, ja orkesteri soitti livenä vain välisoitot."

 

Lopulta he olivat vieneet konseptirocklevyjen sykähdyttävän idean aivan uudelle tasolle.

 

"Se oli vallankumouksellista", Lodge kertoi St. Petersburg Timesille. "Yleensä albumilla oli kuusi hittisingleä ja kuusi B-puolta kappaleita, joita ihmiset eivät erityisemmin halunneet kuunnella. Kokosimme sen albumiksi, 40 minuuttia oikeaa musiikkia. Siksi Days of Future Passed ei sisällä pysähdyksiä, eikä vierityksiä. Yksi laulu etenee seuraavaan kappaleeseen. Se etenee täydellisenä taideteoksena."

Nyt vain Decca ei tiennyt sitä. Moody Blues ei esittänyt Days of Future Passed -teosta ennen kuin koko levytys oli valmis. "Se oli kaikkien mukana olleiden muusikoiden salaliitto", Hayward myönsi Los Angeles Times haastattelussa.

Levy-yhtiön johtajat eivät paljoudessaan olleet vakuuttuneita. "Kun soitimme valmiin tuotteen kaikille näille vanhoille johtajilleDeccassa – joka on hieno, vanha englantilainen musiikkifirma – he sanoivat: 'Tämä ei ole Dvorakia', Hayward lisäsi, "ja me sanoimme, 'Ei, mutta tämä on sitä mitä se on.'"

Toisessa onnellisessa käänteessä ilmeni, että Moody Bluesilla oli yksinäinen liittolainen. "Onneksi oli kaveri Yhdysvalloista, nimeltään Walt Maguire", huilisti Ray Thomas kertoi Hit Channelille vuonna 2016. "Hän oli London Recordsin johtaja, joka oli Amerikan Decca, ja hän sanoi: 'Jos he eivät halua sitä, minä ainakin haluan. Tämä tulee räjäyttämään myyntimme Yhdysvalloissa'. Niinpä se julkaistiin."

Nyt vain tarvitsi odottaa ja nähdä, kuka voisi olla kiinnostunut Moody Bluesin aiemmin ennenkuulumattomasta synteesistä. "Luulimme kaikki, että teemme jonkinlaista rajoitettuun kuulijakuntaan vetoavaa taidelevyä, että meidät kutsuttaisiin muutamiin samppanjajuhliin ja päästäisiin älymystölehtiin, jollaisia oli silloin Englannissa. Ja se olisi kunnianhimoni huipentuma, boheemi juttu", Hayward kertoi Post-Gazettelle. "Niin aluksi tyrmistyksekseni tapahtuikin, ja sitten siitä tuli tämä maailmanlaajuinen huippujuttu. Ja se todella yllätti minut. En uskonut, että siinä olisi sellaista vetovoimaa."

Kehitys vaati todellakin aikaa. Days of Future Passed saavutti Ison-Britannian top 30 vuoden 1967 julkaisunsa jälkeen, kun taas "Nights in White Satin" sijoittui siellä numerolle 19. Single pääsi lopulta Billboardin Top 5:een vasta vuonna 1972. "Ongelma oli se, että se oli neljä ja puoli minuuttia pitkä", Edge kertoi Daily Newsille. "Olimme tavallaan uranuurtaja siinä, että levyn ei tarvinnut olla kolme minuuttia."

Radionkuuntelutapojen muutos Amerikassa tapahtui samaan aikaan Moody Bluesin läpimurron kanssa, Hayward sanoi. "Se esiteltiin levy-yhtiölle, ja vaikka se ei ollut sitä, mitä he halusivat, 'Nights in White Satin' alkoi menestyä Euroopassa", hän kertoi Moody Bluesin virallisella sivustolla. "Sitten tulimme Amerikkaan, jossa FM-lähetykset olivat juuri alkamassa ja se oli juuri täydellinen FM-radiolle, koska se oli ensimmäistä kertaa kunnon stereo."

Days of Future Passed pysyi Billboardin listalla yli kaksi vuotta, ja jatkosingle "Tuesday Afternoon" ylsi myös top 40:een. Paitsi että Moody Blues oli auttanut progressiivisen rock-genren lanseerauksessa, se oli myös todistanut jotain itselleen.

 

"Kun Days of Future Passed menestyi tiesin, että päätöksemme pitää kiinni periaatteistamme kirjoittaa ja tallentaa musiikkia, jonka tekemiseen tunsimme tarvetta, oli oikea." - John Lodge  Noise11:lle vuonna 2012

 

KUUNTELE KOKO Days of Future Passed -SÄVELTEOS TÄSTÄ-->

 

Teoksessa esiintyvien kappaleiden tekstejä suomennettuina löytyy The Moody Blues -osastolta