Avignonin Laululintu

 

"Laulajan elämässä ei ole vain loistavia voittoja ja onnellisia muistoja, on päiviä, jolloin pitää vaan mennä vaikka kaikkein vähiten haluaisi"

 

Mireille Mathieu Lillessä 14.11.2014.
Mireille Mathieu Lillessä 14.11.2014. Kuva: Antho158, CC BY-SA 4.0, via Wikimedia Commons

 

On 21 marraskuuta vuonna 1965  – Ranskan television kuvaruutuun ilmestyy pieni hentoinen tytönhupakko. Eikä mene vuottakaan, kun hänen nimensä tunnetaan kaikkialla tässä maassa. Sitten pian koko muu maailma kohtaa hänet, ja ihmiset alkavat puhua tuhkimotarinasta, mikä ei ole lainkaan liioittelua. 

 

Avignonin kaupungissa 22. heinäkuuta 1946 syntynyt Mireille saa vielä 13 pikku veljeä ja siskoa kasvamaan rinnallaan: Monique, Christiane, Marie-France, Réjane, Régis ja Guy (kaksoset), Roger, Jean-Pierre, Rémy, Simone Philippe, Béatrice ja viimeisenä mutta ei vähäisimpänä Vincent. Hänen isänsä Roger, joka työskentelee kivityömiehenä hautausmaalla, on myös haaveillut laulajan urasta, olihan hänelläkin erinomainen tenorin lauluääni. Perhe asuu puuhökkelissä, jonka katto vuotaa sateella ja tuuli puhaltaa ovesta ja ikkunoista. 

Kun Mireille on 15-vuotias, perhe muuttaa valtion tukiasuntoon, jossa on viisi huonetta, ja uusi ylellisyys: kylpyhuone. "Se oli kaunein päivä elämässäni, Mireille muistelee, "ensimmäisen kerran pääsin oikeaan kylpyyn! Se oli ainutlaatuinen elämys!" 

Joka aamu rouva Marcelle Mathieu menee kauppaan harkiten huolellisesti valintojaan. Jokainen frangi on tarpeen ja Roger Mathieu saa vain 200 frangia viikossa isältään, joka on vaatimattoman perheyrityksen johtaja. Kaiken kaikkiaan Mathieun taloudella on käytettävissään vain 1800 frangia kuukaudessa ja siitäkin  on vähennettävä kuukausittain vuokraan 190 frangia. Usein on hetkiä, jolloin Marcelle Mathieu saa päänsärkyä hoitaessaan perheen taloutta, varsinkin kun pitäisi ostaa mekko yhdelle, alusvaatteet toiselle ja kengät kaikille. 

 

Koska Mireille on perheen esikoinen, hän oppii nopeasti kuinka raskas hänen vastuunsa tulee olemaan.

 

Jokainen huone on kuitenkin siisti ja hyvässä järjestyksessä. "Kotonamme olisi voinut vaikka syödä lattialta!" sanoo Mireille myöhemmin, häivähdys ylpeyttä äänessään. 

Roger Mathieu on uuttera työmies, joka ei pelkää hikeä ja kyyneleitä. Loma? Harrastukset? Nämä sanat eivät kuulu Mathieun perheen sanastoon. 

"Olin nelivuotias, kun lauloin ensimmäisen kerran julkisesti". Pikku Mireille lauloi silloin jouluyön messussa. Kuunneltuaan usein suuria laulajia radiossa ja televisiossa Mireille haaveili tulevansa kuuluisaksi laulajaksi, sellaiseksi kuin nämä miehet ja naiset. Hän halusi laulaa sellaisen yleisön edessä, jossa olisi muitakin kuin hänen perheenjäseniään tai koulukavereitaan. Edith Piaf oli hänen idolinsa ja hänen esikuvansa. 

Koulun käsityötunneilla Mireillen ystävät pyytävät häntä laulamaan La vie en rose'ea. Hyväksyessään Mireillen oppilaakseen, laulunopettaja Laure Collièren täytyy muistuttaa Mireillelle, että monet haaveilevat laulajan ammatista, mutta vain harvat ja valitut pystyvät siihen. "Katsos, laulajan täytyy olla vahva sekä fyysisesti ja moraalisesti", hän sanoo. "Sinulla on paljon suuremmat mahdollisuudet päätyä heinäsuovaan kuin Rolls Roycen istuintyynyille!" "Olet varmaan oikeassa", Mireille vastaa, "mutta se joka ei ota riskiä, ei koskaan voita!"

Mireille menestyy heikosti peruskoulussa vaikean lukihäiriönsä takia, valmistuminen viivästyy kokonaisella vuodella. Mireille joutuu luopumaan jatko-opinnoista ja auttaakseen perhettään tulemaan toimeen hän alkaa työskennellä paikallisessa tehtaassa Montfavet'ssa neljäntoista vuoden ikäisenä. Töissä Mireille on hyvin suosittu, hän laulelee lounastunnilla ja työskennellessäänkin.

Vanhempiensa tavoin Mireille on pienikokoinen, vain 1.5 metrin pituinen. Hänen sisarensa Monique tulee samaaan tehtaaseen töihin muutamaa kuukautta myöhemmin, kumpikin ostaa velaksi polkupyörän, jolla he pääsevät liikkumaan ja sisarukset tekevät hyvin pitkiä työpäiviä.

Mireille on roomalaiskatolinen ja hänen suojeluspyhimyksensä on Pyhä Rita; Pyhä Rita Cascialainen on pahoinpitelyn uhrien, yksinäisyyden, steriiliyden, ruumiillisten vaivojen, epätoivoisten tapausten, vaikeiden avioliittojen, unohdettujen tapausten, mahdottomien tapausten, hedelmättömyyden, menetettyjen tapausten, vanhemmuuden, sairaiden ihmisten, sairauden, avioliittoväkivallan, leskien ja haavoitettujen suojeluspyhimys. Mireillen isoäidin Germainen mukaan epätoivoisissa tilanteissa pitää rukoilla Pyhää Ritaa.

 

Mireille aloittaa uransa osallistumalla laulukilpailuihin.

 

Hän on saanut laulutunteja Laure Collièrelta, joka toimii myös pianonsoitonopettajana Avignonissa. Mireille joka myöhemmin luonnehtii omaelämäkerrassaan Oui je crois itseään hyvin omapäiseksi, kirjoittaa laulaneensa rakkauslauluja jollaisia yleisö piti sopimattomina nuorelle tytölle. Niinpä hän häviää Michèle Torrille vuonna 1962  Avignonin ensimmäisissä On Chante dans mon Quartier -kilpailuissa ja uudelleen vuonna 1963. Vuonna 1964 hän kuitenkin voittaa tapahtuman Édith Piafin laululla "La Vie en rose". Voitto avaa Mireillelle pääsyn "Jeu de la Chance" talent show -tapahtumaan  Pariisiin, missä amatöörilaulajat kilpailevat yleisön äänistä. Osallistumisen ja junamatkan järjestää Avignonin apulaispormestari Raoul Colombe.

Mireille esittää kilpailussa tuomareille kaksi Piafin laulua ja poistuu paikalta apein mielin; studiolla olevat pariisilaiset ovat ilveilleet Mireillen provencelaisen korostuksen (jota ei-ranskalaiset eivät edes huomaa) ja lukihäiriön kustannuksella.

Johnny Stark, ammattimanageri, näkee kuitenkin Mireillessä uskomattoman lahjakkuuden, mutta sen myöntäessään samalla varoittaa häntä: "Älä unohda, että olet aloittelija. Paina mieleesi, että aion ajaa sinua kuin hepoa hankeen, en päästä sinua karkaamaan ja  aion olla armoton. Ajattelepa sitä, voit vielä kieltäytä. Mutta jos haluat kuunnella minua, työskennellä todella kovasti, ja edetä järkevää vauhtia tiellä menestykseen, minä teen sinusta todella hyvän, todella suurenmoisen, todellisen tähden." Hän tietää, että kävi miten kävi, Mireille ei aio antaa periksi, koska hän on taistelija joka ajattelee, että laulu on tärkeämpää kuin mikään muu. 

Johnny jättää Mireillen orkesterinjohtaja Paul Mauriat'n käsiin, joka opettaa häntä välttämään "hoilaamista", kuten Stark sanoisi. Ja sitten seuraa lukemattomia harjoituksia, kuvauksia, haastatteluja joita Stark ei koskaan jätä väliin, soittotunteja, laulutunteja, tanssitunteja, ranskan ja englannin oppitunteja ja voimistelua...  Starkilla on kuitenkin vieläkin tapana sanoa, että Mireillen poikkeuksellinen menestys ja uskomaton vauhti, jolla hänestä tuli niin kuuluisa niin nopeasti, on tuskin ihmeellistä. Mireille pitää työstä työn vuoksi. Kiireimpinä kausina, kuten  intensiivisten ja lukuisten levytysten aikana, esimerkiksi silloin kun hän alkaa tehdä kiertueita Yhdysvalloissa, Mireille nukkuu vain neljä tuntia yössä. 

Koska Mireille on syvästi uskonnollinen ihminen, hänen mottonsa on "Jumalani ja työni". Lopulta lauantaina 15. maaliskuuta hän nauhoittaa Ed Sullivan Show'ssa, joka on Yhdysvaltojen suosituin tv-ohjelma, jolla on yli 50 miljoonaa katsojaa. Kun show televisioidaan seuraavana sunnuntaina, reaktio on erittäin onnistunut. Avignonin Laululinnun lumoamana koko Amerikalla on Mireille Mathieun nimi huulillaan. Sitten Las Vegas, Hollywood, tuhansittain haastatteluja, puheluja, kutsuja... 

Mireille vierailee New Yorkissa Merv Griffin Show'n tähtenä, hänestä tulee siellä iso hitti. Niinpä hän viettää vuodet 1966 ja 1967 kokonaan kiertueella. Kun hän silloin istuu kerran autossa matkalla taas yhteen konserttiin, Stark ilmoittaa että nyt Mireille on viimeinkin velaton ja ainakin miljoonan frangin arvoinen.

 

Koska Mireille on syvästi uskonnollinen ihminen, hänen mottonsa on "Jumalani ja työni".

 

Mireille on rukoillut, että hän voisi auttaa perhettään pääsemään köyhyydestä, mutta kiertueet ja laulaminen ovat olleet tähän saakka paljon tärkeämpiä. Omaelämäkerrassaan Mireille kertoo, että eräs hänen ensimmäisiä hankintojaan oli ajoneuvo isälleen työkäyttöön ja isompi koti vanhemmilleen ja sisaruksilleen. Tärkein oli kuitenkin ollut puhelin,  jotta hänen vanhempiensa ei tarvinnut enää mennä apteekkiin voidakseen soittaa hänelle Pariisiin.

Mireille laulaa aina rakkaudesta. "Musiikki on paras tapa tunnustaa rakkautensa", hän myöntää. Hän tulkitsee romantiikkaa;  sellainen uinuu jokaisen tytön sydämessä, eikä Mireille ole tässä poikkeus. "Lauluni puhuvat aina  rakkaudesta, kuten haluankin". Mireille Mathieu on laulanut ennen kaikenlaisten yleisöjen edessä, lähes jokaisessa maassa, häntä rakastaa yhtälailla yksinkertainen kansa kuin tämän maailman kuuluisuudetkin. Häntä vastaanottamassa on ollut  valtionpäämiehiä ja hän on matkustanut kaikilla neljällä maailmankolkalla. "Hän tuntee viihtyvänsä parhaiten esiintymislavalla", Johnny Starkilla oli tapana sanoa "siellä hän on aivan yksin, ja juuri siellä hän löytää rauhan." 

 

"Laulajan elämässä ei ole vain loistavia voittoja ja onnellisia muistoja, on päiviä, jolloin pitää mennä vaikka kaikkein vähiten haluaisi",  Mireille toteaa.

 

Mireille on murheissaan siitä, ettei hän kiertueittensa aikana ehtinyt tavata isoäitiään Germainea sairaalassa ennen tämän kuolemaa.

"Pitää hymyillä silloinkin, kun sydämesi on muualla jonkin onnettoman tapahtuman takia, ja täytyy vain pitää se omana tietonasi. Sitten tulee uupumus, joka täytyy unohtaa, koska punaisen esiripun pitää vieläkin nousta. Ei auta, pitää laulaa ilosta vaikka sydämesi on epätoivoinen;  ei auta, että pelkäät kuollaksesi kun valot syttyvät."

Tällainen on Mireille, sydän joka laulaa, sydän joka vuodattaa kyyneleitä – mutta ennen kaikkea sydän joka rakastaa. 

Mireillen isän Roger, joka kuoli vuonna 1985, ja hänen managerinsa Johnny Stark, joka jätti tämän maailman vuonna 1989, olisivat molemmat hyvin ylpeitä.

Mireille laulaa edelleen, yli 40 vuotta myöhemmin, tukenaan sisarensa Monique, joka ei koskaan poistu hänen viereltään, avustajansa Yvonne ja uskonsa Jumalaan. Vielä vuosikymmeniä myöhemmin Mireillen sydämellisyys edelleen lumoaa maailmaa.

 

Ihmiset rakastavat häntä koska hän rakastaa. 

--

Lähde: Oui je crois. Mireille Mathieu Jacqueline Cartier, Published by Robert Laffont (1987), ISBN 2221052501 
Toimittanut ja kirjoittanut Topiax (2018).